Kaikkea Neuvostoliiton salaisen poliisiin (Tšeka, GPU, MVD, NKVD, KGB) toimintaan liittyvää aitoa materiaalia verhoaa yleensä salaisuuden varjo. Siihen liittyvä arkistomateriaali on Venäjällä nyt suljettu ulkomaalaisilta tutkijoilta. Ukrainassa kaikki on toisin; vuodesta 2014 paikallisen KGB:n arkistofiliaali (GDA- SBU) on ollut avoinna myös läntisille tutkijoille.
Etuja voisi ajatella syntyvän siitä, että NATOssa on osana isompaa kokonaisuutta ja yhteisöä. NATOn jäsenenä saa myös koulutettua omaa armeijan henkilöstöä yhdessä. Tietysti moniin asioihin pystyy hankkimaan tietotaitoa ilman NATOn jäsenyyttä, mutta tietoa ja osaamista on luultavasti helpommin saatavilla NATOn jäsenenä. Osaamisen ja tiedon jakaminen on iso osa NATOn toimintaa. Osaamisen arvo voi olla suuri. Tietysti paljon tietoa löytyy kirjoista ja muualtakin mutta hyvä koulutus on silti arvokasta. Yhteiset sotaharjoitukset ovat hyvä tapa oppia uutta ja kehittää vanhaa. Toisaalta osa NATOn tiedosta lienee silti sellaista, jolla ei ehkä ole Suomelle kovin suurta arvoa. Lisäksi koska Suomen olosuhteet poikkeavat muista, niin onko siellä sitten Suomelle sopivaa osaamista paljoakaan. Talvi- ja muut olosuhteet poikkeavat NATOn valtavirran olosuhteista.
NATO maista iso osa on aika lämpimiä eli kesätaisteluosaaminen ei Suomelle pelkästään riitä kovin pitkälle. Lähinnä siis edut olisivat iso yhteisöä ja tietotaito. Myös NATON pelotevaikutus on merkittävä. Ongelmia NATO jäsenyydessä myös on. Etujen ja haittojen puntaroiminen on poliittinen kysymys. Suomessa on paljon NATOn vastaisia voimia.
Itse kirja on siis julkaistu vuonna 2003. Kriittisessä paikassa siis, olihan heti seuraavana vuonna vuorossa Naton toinen suuri itälaajennus, jossa Romania, Bulgaria, Slovakia, Slovenia ja jopa entiset neuvostotasavallat, Viro, Latvia ja Liettua, otettiin halunsa mukaisesti Naton jäseniksi. Eli elettiin juuri sitä aikaa, kun Suomessa keksittiin ryhtyä höpsöttelemään, että Suomihan ei mitenkään voi liittyä Natoon noin ”väärässä viitekehyksessä”. (Sic!) Siis aivan kuin olisi ollut vaarassa, että Natossa olisi jotenkin ajateltu, että Suomikin on jokin ihmeellinen entinen sosialistimaa. Tai jotain tuon suuntaista argumentointia muistan kuulleeni, monestakin suusta.
Kirjassa listatut 51 ”hyvää syytä” ovat siis nyt jo 18 vuoden takaa, mutta kun argumentointi Suomen Nato -jäsenyyttä vastaan ei ole noista ajoista miksikään kehittynyt, niin ”syyt” voi esittää tässä sellaisinaan. Katsotaan moneenko teesiin löydän antiteesin ja löytyykö mistään synteesiä.
Isoin ongelmahan NATO:ssa on, että siinä sotkeutuu sellaisiin globaaleihin konflikteihin, joissa Suomi ei olisi muuten mukana ollenkaan. Esim. USA:n ja Kiinan kamppailu vallasta. Suomelle ei tässä ole edullista olla Yhdysvaltain mukana Kiinan vastaisissa toimissa. Sama koskee Venäjää, ei ole mitenkään Suomen etujen mukaista olla Venäjää vastaan. Yleensä ei kannata sotkeutua suurvaltojen tappeluihin. Sama luonnollisesti koskee myös muslimeja. Muslimien vastaisiin ryhmiin ei kannata sotkeutua, sillä muslimit ovat maailmassa iso ryhmä. Väkiluvultaan paljon yli USA:n.
Yhdysvaltain strategisen esikunnan, STRATCOM:n päällikkö pitää ydinsodan mahdollisuutta reaalisesti huomioonotettavana, ja arvostelee US.Armyä keskittymisestä vuosien ajan terrorismintorjuntaan ja paikalliskonflikteihin. Yhdysvaltain laivaston julkaisussa ilmestynyt kirjoitus saikin heti kommentit Venäjältä.
Amiraali Charles Richard varoittaa, että ydinsota, jossa Venäjä tai Kiina ovat toisena osapuolena, on ”todellinen mahdollisuus”. Amiraali viittaa tässä yhteydessä näiden valtioiden käyttäytyvän nykyisin ”epävakautta lisäävästi”.
Herkästi unohtuu, että maapallolla on vieläkin paljon ydinaseita ja niitä voidaan myös käyttää. Suomellahan ei ydinaseita ole ja EU:ssakin vain Ranskalla. Kaikki varmaan tietää, että Venäjällä on ydinaseita aika monenlaisia aina salkkupommista mannertenvälisiin monikärkiohjuksiin asti. Avaruudessa ei jonkun sopimuksen nojalla saa niitä olla mutta kuka tietää vaikka siellä niitä kiertäisi.
Nyt täytyy muistaa, että elettiin kylmän sodan aikaa, jolloin suurvaltojen välinen ydinsota oli varteenotettava mahdollisuus (on itse asiassa vieläkin, mutta sitäkään ei enää löydä nykyisistä skenaarioista). Jokainen ymmärsi, ettei ydinsotaa voinut ennustaa; se saattoi alkaa pienestäkin inhimillisestä tai teknisestä virheestä. Juuri tällaista tilannetta Kubrick kuvasi elokuvassaan. Silti siihen oli kyettävä varautumaan ja mielellään estämään se. Kahnin mukaan se tapahtuu parhaiten kirjoittamalla tarina ydinsodasta: miten se alkaa, miten se eskaloituu ja miten se päättyy. Tämän seurauksena, osittain Kahnin vaikutuksesta, syntyi kauhun tasapaino: Yhdysvaltain oli kyettävä luomaan uskottava vaikutelma, että se pystyisi kaikissa olosuhteissa vastaiskuun, jolloin ensi-iskua ei kannattaisi lainkaan tehdä.
Tämä tekniikka levisi laajalle, mutta se sai osakseen myös kritiikkiä. Kirjassaan "The Year 2000: A Framework for Speculation on the Next Thirty-Three Years (Macmillan 1967) Kahn ja Wiener ennakoivat jo nykyistä skenaariosuunnittelun rappiotilaa: "Yhden kritiikin mukaan vain "paranoidi" persoonallisuus, joka on katteettoman varautunut, epäluuloinen ja vihamielisyyteen varautuva, voisi ajatella sellaisia kriisejä, provokaatioita, agressioita ja juonia, jotka ovat tyypillisiä monille poliittis-sotilaallisille skenaarioille. Valitettavasti tämä luonnehdinta näyttää enemmänkin sopivan näille poliittis-sotilaallisille tapahtumille, joita todellinen maailma tarjoaa, ja joihin suunnittelijan tulee varautua, pikemminkin kuin suunnittelijan psykodynamiikalle".
